Vastaajan nimi tai nimimerkki: Nimi
Vastaajan syntymävuosi: 1939
Luetun kirjan tai tarinan nimi:
Luetun kirjan tai tarinan kirjoittajan nimi:
Mitä kirjassa tai tarinassa tapahtui?
Oliko kirja kuvitettu?
Kuka oli kuvittanut kirjan?
Kirjan tai tarinan lajityyppi?
Missä muodossa luettu teksti tai tarina oli?
Lukukokemus
Lukukokemuksen paikka, missä lukukokemus tapahtui?
Lukukokemustilanne, missä seurassa olit ja kuinka usein lukukokemus tapahtui?
Milloin lukukokemus tapahtui?
Minä vuonna lukukokemus tapahtui?
Kerro omin sanoin lukukokemuksestasi, mihin kokemus liittyi, mitä tapahtui jne?
Mitä kirjat ja lukeminen merkitsevät sinulle?
ILMAN KIRJOJA OLISIN TUSKIN ELOSSA Olen joskus ajatellut, että minuuteni on kirjoista rakennettu. Elämän oli vietävä minut äärirajoille, suljetulle osastolle. Siellä Viktor E. Franklin ”Ihmisyyden rajalla”-kirjan Auschwitzin keskitysleirikokemuksista kirjoitetun ja muutamia vuosia aikaisemmin lukemani kirjan sanoma auttoi minua pysymään tolkuissani. Kirjan sanoma on yksinkertainen. Sinä kestät melkein mitä tahansa olosuhteita, jos elämälläsi on tarkoitus. Kaikkein vaikeimpina hetkinä aloin aavistaa jotain omasta tarkoituksestani. Valitsin hyvin yksinäisen tien. Tienviittoina toimivat siihenastisen elämäni varrella lukemani ja muistiini tallentamat elämänviisaudet. Se oli hapuilua, kompurointia ja rämpimistä. Mutta jossakin mielen pohjalla lymysi se tarkoitus. Isoäiti
Olen aina lukenut paljon, mutta nyt kun minulla on viidettä vuotta Celian äänikirjojen kuuntelumahdollisuus, en enää voi edes ajatella elämääni ilman kirjoja.
Luettujen kirjojen joukosta nousee muutamia, joiden varaan hauras elämäni on kriiittisellä hetkellä tarrautunut. Helena Anhavan runot ovat tällaisia.
”Itseään on turha lähteä pakoon,
se tulee mukana.
Hän luhistui,
kun ei tajunnut
että itsensä kanssa on opittava elämään
kuin vaikean taudin.”
Tuon yksinkertaisen totuuden tajuaminen vei vuosikymmeniä. Yrityksiä ja erehdyksiä. Kaatumisia ja ylös hiissaantumisia. Luovuttamisen. Ja kuitenkin jossakin mielen pohjalla usko, että minusta löytyy vielä voimia.
Jossakin vaiheessa sitten olin valmis toteamaan tyynesti Helena Anhavan tavoin:
”Me olemme sairaskertomuksia kaikki.
On mentävä hyvin pitkään
ja suureen yksinäisyyteen,
on todettava yhä ja yhä,
vasta kun on pettynyt ihmiseen pohjia myöten
voi alkaa pitää ihmisestä.”
Nyt 84 vuoden iässä voin ristiä käteni ja kiittää elämästä, jonka sain ja joka toi minut tähän tyyneen ja levolliseen vanhuuteen.