Satukeruu 2018

Olin kahdeksanvuotias, kun sain vanhemmalta sisareltani lahjaksi Aili So ersalon Mestaritontun seikkailut. pari vuotta vanhempi sisareni sai saman kirjailijan satukirjan Päivikin satu, tämä satu kiehtoi mielikuvitustani enemmän kuin muut siihen asti lukemani. En muista, milloin opin lukemaan, kuitenkin ennen kouluikää, koska kirjoitin kirjeitä veljelleni rintamalle, Lapin sodan aikana oli 7-vuotias ja menin kouluun evakon jälkeen syksyllä 1944, kun Lapin sota pyyhkäisi oli ajanut Lapin ihmiset avakkoon. Luin kaiken mitä käsiini sain, Tuhannen ja yhden yön tarinat kiehtoivat eksoottisuudellaan, mutta Päivikin satu kertoi Satumaasta. Taisin lukea kirjan jo jouluaattoiltana. Lapsi sääli Päivikin orpoutta, hän oli löytölapsi, jonka hänet metsästä löytänyt “puunhakkaaja” toi kotiinsa. Mielikuvitustani kiehtoi jo kirjan kansikuva, kultakiharainen tyttö harsohameessaan, täydellinen prinssessa, Satumaasta. Jännitin keijukaisten kera peikkojen valtakunnan kautta Satumaahan pyrkivän Päivikin puolesta. Maistelin maalaismökin lapselle uusia käsitteitä: näkymättömäksi tekevää hämärähuntua, peikkomuori Sammaleista, prinssi Yönsilmää kultamiekkoineen, peikkokuningas Kallioista ja hänen tytärtään, jonka ruokana olivat jalokivet. Satumaa mestaritonttuineen täydensi kuvaa. Merenkuninkaan poika vähän peloitti, vaikka asuikin Helmilinnassa alla aaltojen syvien., jonne ei päivä paistanut, eikä kuu kumottanut, säälin Päivikkiä, joka ei enää koskaan näkisi kukkia, ei kuulisi lintujen laulua, eikä näkisi aurinkoa. Tämä lukukokemukseni tapahtui siis joulun aikaan 1945 öljylampun valossa lämpimässä pirtissä. Usein piiloudui kotini vintille tai kesäisin mökin takana olevan tuuhean koivun oksalla.(en silloin tiennyt mitään Sammatin Eliaksesta). Koska luin aina, missä ja milloin vain sain käsiini kirjan, joskus unohduin naapurin kamarin lattialle heidän kirjahyllynsä eteen lukemaan.

On miltei mahdotonta kertoi yhdestä lukukokemuksesta täsmällisiä tietoja. Luin ensimmäiset “oikeat kirjat” ennen kouluikää, enkä muista miten opin lukemaa, ehkä vanhempien sisarien läksyjen lukemista kuunnellessani. Päivikin sadun lukemisestani muistan parhaiten, se kiehtoi lapsen mieltä suunnattomasti, lisäsi sana- ja käsitevarastoani huimasti. Yleensä satukirjojen lukemiseni tapahtui koton perheen ja naapurien keskellä, opin sulkemaan korvani kaikelta muulta ja syventymään lukemiseen tilanteessa ko tilanteessa. Yhden kerran muistan täsmälleen. Olin 13-uotias, kun sain sisareltani jouluna 1950 A.J Croninin romaanin Joutsenten talo. Aloin välittömästi lukea sitä kahdeksanhenkisen perheen joukossa, kaikki samassa pirtissä, ei ollut muita huoneita kuin pieni isän ja äidin makuuhuone. Sain luetuksi 307 sivuisen kirjan kahta viimeistä, jännittävintä sivua vaille, kun äiti komensi nukkumaan ja sammutti pirtin, silloin jo sähkövalon. Yritin sanoa, että mulla oli enää vain kaksi sivua lukematta, mutta äiti totesi tyyneen tapansa, että ne sivut löytyvät huomenaamullakin. Ja löytyiväthän ne. Ajan ja tilanteen varmistin vielä omistamani kirjan omistuskirjoituksesta. “Hauskaa Joulua Toinille -50 Elma, Niilo ja Ritva”.

En muista tarinasta mitään, enkä ala nyt lukemaan sitä uudelleen. En ehkä ole käsittänyt keruuta aivan oikein, inulle on todella vaikea kertoa jostakin yksittäisestä lukukokemuksestan, kun saatoin lukea useamman kirjankin samana päivänä, jos aikaa oli. Olen tässä kertonut kahdesta kokemuksesta, satukirjasta Päivikin satu, Aili Somersalo, sekä romaanista Joutsenten talo, A.J. Cronin, koska ne ovat sisällön(satu) tai lukutilanteen (romaanin) vuoksi jääneet selkeimmin mieleeni.