Satukeruu 2018

Lapsuudessani isä luki minulle usein iltasadun. Makoilimme selällämme sängyssä vierekkäin, minä usein isän kainalossa tarinaa kuunnellen ja välillä kuvitusta katsomaan kohottautuen. Muistan erityisesti H.C. Andersenin satukirjasta Pienen merenneidon, joka oli niin pitkä, että se jaettiin useammalle illalle. Tarinaa oli kiva kuunnella jatkokertomuksena. Pidin mielikuvituksellisesta tarinasta, toisenlaisten elämänmuotojen eli merenneitojen maailmasta (entä jos sellaisia olisikin?) ja kirjan kauniista, tyylitellystä ja erikoisensävyisestä kuvituksesta. Tarinassa oli kovin surullinen sävy, vaikka se oli kauniisti kerrottu. Merenneidon kohtalo suretti, ja ihmettelin miksi hänelle kävi niin. Kävely sattui ihmiseksi muuttuneen merenneidon jalkoihin, kuin veitsenterät olisivat niitä lävistäneet, hän ei löydä rakkautta vaan lopussa hän kuolee. Tarina askarrutti. Lukukokemus oli turvallinen. Isän ääni oli rauhallinen ja matala, etenkin ihan vieressä pää rinnalla kuunneltuna ääni kumisi värähdellen. Pidin isän kerrontatavasta, hän osasi rytmittää hyvin ja vei tarinaa eteenpäin hillitysti ääntä muuttaen. Muistan etenkin äänenpainot surullisissa kohdissa. Näin aikuisena ajattelen, että hän pienillä vivahteilla osasi ilmaista tunnetta, haikeutta ja kaipuuta.

En muista, kuulinko sadun ennen vai jälkeen sen, kun näin Disneyn Pieni merenneito -elokuvan, jonka sain videokasettina veljeltäni lahjaksi (ehkä 1991 jouluna). Elokuva oli lukuisia leikkejä innoittanut lempielokuvani pitkän aikaa – kesämökillämme serkkujeni kanssa leikimme merenneitoja, suurimpana haaveena osata hengittää veden alla. Tein kuitenkin vertailuja sadun ja elokuvan välillä, ihmettelin kun kirjassa ei ollutkaan Arielia, elokuva oli hauska ja siinä oli onnellinen loppu. Muut kyseisen satukirjan sadut eivät jääneet niin hyvin mieleen, yleistä kuvituksen ja kerronnan tyyliä, traagisia tarinoita ja iltasatuhetkien muistoja lukuun ottamatta. Pidin saduista niiden aikuismaisesta epäoikeudenmukaisuudesta, surullisuudesta ja epäonnisista lopuista huolimatta. Ne herättivät mielikuvituksen ja saivat kuvittelemaan toisia maailmoita, saduissa oli myös uusia ja välillä outoja sanoja ja ilmaisuja. Kaikkia en aina ymmärtänyt, mutta ne kuulostivat kiehtovilta. Kuten se, että hän “itki katkerasti”.

Toinen satumuisto samoilta lapsuusajoilta liittyy Grimmin satukirjan tarinaan Seitsemän pientä kiliä, jonka kuulemma halusin kuulla aina uudelleen. Sitä saattoi lukea minulle äitinikin, mutta iltasadut luki yleensä isä. Kili-tarinassa viehätti suden huijausyritykset (miten naamioitui ja mitä piti huomioida, tassu valkoiseksi jauholla ja ääni kimeäksi jollakin) ja kilien piiloutuminen (mietin itsekin sopivia piiloja, jos vaara uhkaisi), sekä se, että kilit saatiin pelastettua elävänä suden mahasta. Ehkä siinä oli jännittävää tasapainoilua uhan, turman ja pelastuksen välillä. Suden kohtalo silti oli aika raju, äiti-kili täyttää mahan kivillä, ja susi niiden painosta putoaa kaivoon vettä juodessaan (muistaakseni). Paha susi sai palkkansa, mutta äiti-kilistä tuli kostaja. Tarina oli Grimmin satujen tarinakokoelmassa, jota usein luettiin. En pääse tarkistamaan editiota, mutta kyseessä oli punakantinen noin 80-luvun kirja, etukannessa kuva jostain sadusta. Kirjan kuvitus tavanomaisempi lastenkirjakuvitus, ei yhtä ns. taiteellinen kuin Andersenin satukirjassa. Molemmat kirjat olivat tärkeitä ja ne ovat edelleen vanhemmillani lapsuudenkodissani. Olen lukenut niistä satuja sisarusten lapsille, halusin jatkaa itse lämmöllä muistelemaani iltasatuperinnettä!

Kyseessä kokoelma Andersenin satuja. Pieni merenneito haluaa vedestä maan päälle, on valmis jättämään perheensä, mutta maksaa kovan hinnan sopimuksestaan meren noidan kanssa – käveleminen on kivuliasta, hän menettää äänensä. Ei saa vastarakkautta ihmisprinssiltä, vaan muuttuu meren vaahdoksi sopimuksen mukaan. En muista Andersenin version juonta niin tarkasti, vaan lukuhetket, tunnelman, kaihoisan, surullisen tarinan ja kauniin kielen.

Tyylitelty tyyli, vauhdikkaat siveltimen vedot, herkkyys, maalauksellisuus ja osittainen keskeneräisyys viehätti, samoin värien erikoiset sävyt kuten violetti, oranssi, petrooli, fuksia. Osa kuvista oli mustalla värillä tehtyjä, kauniita nekin. Merenneito oli kuvattu kauniina. Aikuisena ainakin ajattelen, että tyyli sopi surullisiin tarinoihin hyvin.