Satukeruu 2018

Olin viisivuotias pikkulikka. Olimme perheen kanssa telttailemassa Euroopassa. Autona oli koivunvihreä Saab 900, hieno auto mielestäni. Matka kulki Finnjetillä Saksaan ja siitä Hollannin ja Ranskan kautta Tarragonaan, Espanjaan, joka oli päätepiste. Yövyimme suuressa huvilateltassa, äiti laittoi Jalostajan lihapullia trangialla. Söin elämäni ensimmäisen Wienin leikkeen ranskalaisineen Ranskassa. Kaprista leikkeen päällä ihmettelin. Poispäin matka suuntasi Italian ja Alppien kautta taas Finnjetille.
Matka oli lapselle suuri ja mullistava kokemus. Oli mielettömän hienoa nähdä uusia paikkoja ja olla perheen kanssa kokonainen kuukausi, minkä matka kesti. Kuitenkin myös koti-ikävä vaivasi. Matka taisi olla myös “liian paljon” yhdellä kertaa pienelle ihmiselle. Muistan paikoitellen pelänneeni. Ihanaa lohtua toi viisi vuotta vanhempi siskoni Pia, joka luki minulle auton takapenkillä. Hän jaksoi tuhansien kilometrien ajan lukea samaa satua, joka oli Adalmiinan helmi. Hän luki sen normaalisti kymmeniä kertoa. Sitten vaihdoimme tarinalle lopun. Sijoitimme itsemme satuun mukaan. Kuvittelimme isän ja äidin satuun mukaan. Mietimme, että jos helmen sijaan puhuisikin rubiinista (pääsiäismunan mukana olin saanut rubiinisormuksen). Adalmiinan helmi oli aina ollut lempisatuni ja sen asema matkan aikana vain vahvistui. Sen taika säilyi. En tiennyt mitään lumoavampaa kuin tämä tarina.
Nämä takapenkillä koetut lukuhetket toivat korvaamatonta turvaa pitkän matkan aikana.