Väinö Linna -keruu 2020-2021

Sunnuntaina 20.12.2020 Kalevankaan hautausmaalla seisoo pieni joukko tummiin pukeutuneita ihmisiä Väinö Linnan hautakiven ”Päivä on tehnyt kierroksensa” äärellä. Taivas on harmaa, juuri nyt ei tihuuta vettä. Tilanne on ainutkertainen monella tavalla. Satavuotistervehdyksen piti olla tavallista juhlavampi puheineen ja lauluineen yhdessä Tampereen kaupungin johdon kanssa. Tällä hetkellä aluehallintovirasto on koronan takia kieltänyt kuitenkin yli kymmenen hengen kokoontumiset. Puheet on kielletty. Laulu on kielletty. Meitä on kapealla hautakäytävällä kaksitoista maskit kasvoilla seisovaa ihmistä. Lyhyt muistohetki alkaa, kun Väinö Linnan seuran puheenjohtaja Heidi Rytky ja minä, varapuheenjohtaja, laskemme nimikkoseuran seppeleen. Hannu Maijala ja Juha Salo laskevat Urjalan kunnan seppeleen. Hannu Maijala viimeistä kertaa kunnanjohtajana. Ahti Jokinen ehdottaa Maa on niin kaunis laulamista. Se on laulettu aina ennenkin 20.12. Ahti ja Simo Laitakari virittelevät sävelen paikalleen. Kansanedustaja Johannes Koskinen seisoo taka-alalla. Hän on epävirallinen valtiovallan tervehdyksen tuoja.
Haudalla käynti on Linnan juhlavuoden kaunis päätöstapahtuma. Pieni joukkomme kokoontuu Torni-hotellin näköalaravintolaan juomaan perinteiset glögilasilliset ennen kunkin omaa joulun viettoa. Mieli on hyvä, juhlavuosi on tuottanut monta mieleenpainuvaa tapahtumaa ja joukon uusia julkaisuja. Yhdessä niitä suunnittelimme pari vuotta ja yhdessä ne toteutimme. Minulla hyvä mieli nousee vielä paljon korkeampiin sfääreihin kotimatkalla, kun kuuntelen ajaessani Karo Hämäläisen Linna-haastattelua autoradiosta. Karo on ollut yksi juhlavuoden tärkeimmistä toteuttajista ja yhteistyökumppaneista. Hänen yhdessä Ilpo Koskelan kanssa tekemä lastenkirja Tampereen Linna on aikuistakin ihastuttava. Karon romaani Kansalliskirjailija on syvällisempi kuin monikaan ensi lukemalla ymmärtää. Totuus on romaanin teema. Linnaahan luetaan totuusvastaavuuden kautta. Ei ole Linnan vika, että hänen kirjojaan luetaan niin. Linnan antama kuva historiasta on todella vahva.
Radiohaastattelussa Karo kertoo, kuinka Linna laskeutui kaikkeuksista Messiaan parissa rivimiehen tasolle. Oman jumalasuhteen parista huumoriin pariin. Karo nostaa esiin kiinnostavan kysymyksen: Jos Linnalla ei olisi ollut omaa maatilaa, olisiko Pohjantähti ollut niin oivaltavan syvällinen maaseudun kuvaus? Linnahan kirjoitti Pohjantähteä paljon Käkisaaressa Hämeenkyrössä. Oma arveluni on, että lapsuus- ja nuoruusajan Urjala antoivat taustan sekä kaikki ne haastattelut ja kirjallisiin aineistoihin tutustumiset, jotka Linna teki. Lisäksi yhteys Urjalaan ai katkennut koko Linnan elinaikana. Senkin Karo nostaa ansiokkaasti esiin, että Linna oli nopeasti palava taiteilija. Neljäkymmenyksivuotiaana tuotanto oli valmis. Vertailua Eino Leinoon ei ole kukaan tehnyt, eikä varmaan olisi antoisaakaan, sillä kovin erilaiset miehet olivat mentaliteetiltaan ja elintavoiltaan.
EN MUISTA,
milloin luin ensimmäisen kerran Tuntemattoman sotilaan. Teos tuli tietoisuuteeni elokuvan kautta 1956. Äiti ja isä olivat lähtemässä katsomaan elokuvaa, ja protestoin Kalkun omakotitalon pihassa, että eivät ottaneet minua mukaansa. Elokuva oli silloin vielä nuorelle veteraani-isälle tapaus, koska ei meiltä elokuvissa koskaan käyty. Tämä oli suuri poikkeus. Teatterissa kyllä kävimme, ja ensimmäiset satunäytelmät muistan alle kouluikäisestä. Muistaisin, että silloin oli jo kesäinen ilma, kun he lähtivät elokuviin, enkä usko, että he ihan ensi-iltaan olisivat kiirehtineet.
Pyynikin kesäteatterin Tuntemattoman sotilaan (1961-1969) näin lukemattomia kertoja, ainakin alkuvuosina kerran kesässä, joskus kaksi. En osaa enää erottaa esityksen yksityiskohtia, mutta jotain suurta se oli nuoren tytön teatterikokemuksena. Linna alkoi hahmottua kirjailijana tajunnassani. Pyynikillä teatteri kasvoi suureksi senkin vuoksi, että näytelmän puitteet tulivat lähelle todellisuutta. Miesten lisäksi hevoset juoksivat, kuorma-autot kaasuttivat ja lentokone lensi sovittuun aikaan Pyhäjärven yllä. Pyörivä katsomo oli tullut vuonna 1959. Enää ei tarvinnut kävellä järven rantaan, jossa esimerkiksi Tukkijoella-näytelmän yksi näytös esitettiin. Pyynikillä katsoja oli ja on edelleen osa luontoa, taivas yläpuolella, siintävä järven selkä yhdellä puolella ja Pyynikin harju toisella. Lavastukseksi rakennetut oikeankokoiset talot ovat aina olleet tärkeitä. Ja erityisesti muistan, kuinka näyttelijät ovat juosseet joko santateitä pitkin tai näyttämön syrjältä näkyviin. On pitänyt juosta, että pysytään näytelmän rytmissä kiinni, kun näyttämö on laaja. – Enpä muista, kuinka monta Tuntemattoman sotilaan teatteriversiota olen eri teattereissa vuosikymmenten kuluessa nähnyt Krstian Smedsin versiosta Someron kesäteatterin musiikkipainotteiseen Tuntemattomaan. Erityisesti muistan vuoden 2014 Oulun kaupunginteatterin Tuntematon sotilas -oopperan (sävellys Tauno Pylkkänen, ohjaus Lauri Maijala). Asuimme Tuovi Tönningin hienossa huoneistossa ja kävelimme yhdessä Tuovin kanssa lähellä sijaitsevaan teatteriin. Esitys antoi erilaisen kemuksen kuin puhe-esitykset, muistaakseni jotenkin etäännytetyn mutta samansuuntaisen kuitenkin.
Edvin Laineen elokuvan osaisin ulkoa, jos jotain ulkoa oppisin. Vanhin muistamani lukukokemus on myöhäiseltä aikuisiältä. Sen muistan, kuinka suuresti nautin tekstistä, joka elokuvaesitysten kautta oli muuttunut kliseisiksi ja henkilöhahmojen dominoimiksi kuviksi. Mollbergin Tuntematon (1985) on jäänyt vieraammaksi. Selkeimmin esitys kosketti minua, kun kohtasin perin juurin suuttuneen ohjaajan Pentinkulman päivillä 1990-luvun alussa. Vedimme Kaija Parkon kanssa opettajaseminaaria ja olimme pyytäneet Mollbergin puhumaan hänen oman elokuvansa ja Laineen elokuvan eroista. Ohjaaja oli hyväksynyt pyynnön ja aiheen, mutta huomasi Urjalassa, että elokuvien vertaaminen on aivan sopimatonta. Kaija tönäisi minut ottamaan raivoavan mestarin vastaan. Kävelin hänen kanssaan vanhan jo puretun koulun käytävää tyhjää juhlasalia kohti ja kuuntelin sadattelua aiheen sopimattomuudesta. Mitä lienen vastannut, mutta saliin päästiin. Ei haastattelustakaan muistaakseni katastrofia tullut, sillä vertailusta luovuttiin ja Mollberg puhui vain omasta työstään. Hyvä niin!
Täällä Pohjantähden alla
muistan lukukokemuksena jo lukion ajalta. Suomen kielen opettajamme Aura Hyry oli tiukka oikeistolaisesti suuntautunut opettaja. Hän oli innostunut asiastaan ja esimerkiksi Pentti Haanpää oli hänen korkealle arvostamansa kirjailija samoin kuin Johannes Linnankoski, jonka Pakolaisia analysoimme kokonaisen syyslukukauden. Opettaja toi selvästi esiin kielteisen suhtautumisensa vasemmistolaiseen Linnaan. Hän arvioi Linnan kerronnan vanhanaikaiseksi. Silloin en koululaisena tajunnut kysymyksessä olleen vertailun modernisteihin. Hän ei myöskään hyväksynyt Linnan teosten maailmankuvaa. Hyry oli kotoisin Itä-Suomesta. Hän korosti, että kaikki saavutetaan maailmassa ahkeran työn kautta, ei sellaisin keinoin kuin Pohjantähdessä tapahtuu. Kaikesta kritiikistä huolimatta minä halusin pitää esitelmän Pohjantähti II:sta. Lisäksi halusin mennä haastattelemaan tamperelaista kirjailijaa. Opettaja hyväksyi myös haastattelun.
Lähdin Hämeenpuiston asuntoon ison magnetofonin kanssa. Valitettavasti en saanut magnetofonia toimimaan. Niinpä jouduin sopimaan toisen vierailun, jonka kirjailija ystävällisesti hyväksyi. Mukana tällöin oli koneenkäyttäjänä luokkatoverini Seppo Rustanius. Tällä kertaa nauhoitus onnistui. Linna vastasi kohteliaasti kaikkiin kysymyksiini. Istuimme juuri siinä työhuoneessa, joka nyt on siirrettynä Urjalan kirjastoon.
Kysymyksistä Väinö Linnalle muistan, että aluksi pyytelin anteeksi, että jos teen liian tunkeilevia kysymyksiä Pohjantähden tapahtumista, ehkä hän ei halua vastata kaikkiin. Linna totesi kohteliaasti, että eiköhän hän kaikkiin osaa vastata. Keskustelimme vapautuneesti mutta asiallisesti. Linna kertoi tyttärestään Sinikasta, joka kävi Tampereen yhteiskoulua ja joka oli minun ikäiseni. Sinikka ei ollut kotona tai en ainakaan nähnyt häntä. Kerttu sen sijaan vilahti toisessa huoneessa. Myöhemmin opin tuntemaan Urjalassa molemmat. Kertun kanssa istuimme vierekkäin Veikko Sinisalon Sokrateen teatteriesityksen ensi-illassa 1996. Kerttu selitti niin innokkaasti vieressäni Väinön tapoja, että pelkäsin viereisten ihmisten häiriintyvän. Puhumattomuudesta oli kyse. En enää muista, miten asia liittyi Veikko Sinisaloon ja ensi-iltaesitykseen. Kukaan ei kuitenkaan koputtanut olkapäähän. Ehkä kutsuttu yleisö tunnisti puhujan.
Kun minun kirjallisuusesitelmävuoroni koulun luokkahuoneessa tuli, menin luokan eteen. Magnetofoni laitettiin päälle, mutta KAUHISTUS – nauhalta ei suinkaan kuulunut kirjailijan puhetta vaan piirileikkilauluja. Olin kokemattomuuttani jättänyt nauhan koneeseen ja pojat olivat nauhoittaneet haastattelun päälle piirileikkilauluja joulujuhlaa varten. En ole selvinnyt tähän päivään mennessä tästä tapahtumasarjasta. Vieläkin mielessäni korvaan itselleni häpeää, joka epäonnistumisestani syntyi. En myöskään ole juurikaan kehdannut tuoda tapahtumia julki Väinö Linnan seurassa vasta kuin aivan viime vuosina. Olen toiminut Urjalassa Pentinkulman päivillä 1980-luvulta ensin Kaija Parkon kanssa äidinkielen ja historian opettajien seminaarin vetäjänä, sitten Markku Ihosen kanssa kirjallisuusseminaarin vetäjänä. Väinö Linnan seuran hallituksessa olen ollut vuodesta 1991 puheenjohtajana vuosina 2000-2012. Häpeän velka ei ole tullut maksetuksi.
Pohjantähden olen lukenut läpi noin neljä kertaa. Lukemattomia kertoja olen lukenut jotain osaa teoksesta tai selannut sitä jotakin tarkoitusta varten, yleensä siteeratakseni tekstiä kirjoituksiin ja puheisiin. En osaa sanoa, nouseeko jokin osa muiden ohi, sillä lukukokemus on hyvin erilainen kunkin kohdalla. Ykkönen on maanläheistä elämän rakentamista ja henkilöiden elämänvaiheiden seuraamista.
Pentinkulmalla eli jakautunut kansa: sivistyneistö, talolliset, torpparit ja ne joilla ei ollut edes torppaa. Vastakkainasettelut ovat selvät. Torpparitkin pärjäsivät eri tavoin. Koskelan harmoninen perhe-elämä on Pohjantähden keskeisiä arvoja sukupolvesta toiseen (ei enää Kaarinalla ja Auliksella).
Tosin traagisuuden tuo kahdessa sukupolvessa tapahtuva kolmen pojan tarina: ensin ammutaan kiltit Aleksi ja Akusti ja sitten sodassa kuolevat Akselin ja Elinan kolme poikaa. Elämä ei ole ehyttä ja helppoa.
Laurilan Anttoo ei pärjää kaikesta reuhuamisestaan ja voimankäytöstään huolimatta. Ei jää epäselväksi, että perheen asioiden retuperällä olo johtuu Anttoosta. Tosin vastaparina isäntänä Töyry on tunteeton, mutta asiallinen. Anttoota on verrattu Kalevalan Kullervoon, epätoivoiseen sankariin. Pohjasakkia on Leppäsen perhe. Preeti on yksinkertainen ja Aunesta tehdään kylän portto. Hänelle ei anneta paljon ymmärtämystä.
Pentinkulmalla on monta ideologiaa. Räätäli Halmeella on omansa, suometarlainen, sosialistinen ja teosofinen ideologia. jota siteerataan. On sanottu, että Halme kaiutti Linnan ajatuksia sodasta. halmetta pilkataan ja halme ammutaan. Hän pyytää ammumaan aatteiden vuoksi, ei henkirikosten, mutta tätä armoa hänelle ei suoda. Vasta kolmannen osan lopussa Halmeen kunnia palautetaan Kivivuoren Jannen puheessa ja seppeleenlaskussa.
Linna yhdistää henkilöön sopivia ja yhteen sopimattomia elementtejä. Kielteisestikin kuvatuissa henkilöissä on sympaattisuutta, esimerkiksi tuntemattoman Mäkilä. Henkilöt muodostavat vastapareja, ehkä tunnetuin vastapari Lehto-Riitaoja. Pohjantähden voimakas Akseli – säyseät veljet.
Henkilöt liittyvät historialliseen taustaansa, peilaavat sitä kukin tavallaan, mutta he eivät ole tiettyjen kysymysten äänitorvia. Halme ehkä kaikkein eniten saarnaa. On sanottu, että Linna itse puhuisi Halmeen suulla. Minusta on alkanut yhtä enemmän tuntua, että myös Kivivuoren Jannen suulla.
Kivivuoret ovat hyvin toimeentulevia ja nokkelia kielenkäyttäjiä. Ottoa voi ihailla. Olisiko Kivivuoren Otto suosikkini, sillä hän on selviytyjä ja hänen seurassaan viihtyy. Otto on voimakastahtoinen toimija, joka ei anna tiukkapipoisen aviosiippansa komennella, mutta ei myöskään alista vaimoaan, jota jollain ajalleen tyypillisellä tavalla kunnioittaa. Ei Ottoa alista myöskään kaikkivaltias kartanonherra.
Poikansa Janne Kivivuori on se kirjasarjan henkilö, jonka aatteellinen maailma on lähinnä omaani. Pyritään kohti parempaa elämää ja suhtaudutaan järkevästi aatteellisiin ilmiöihin. Janne oli saanut kasvaa laisekseen tavallisessa muurarin perheessä. Jotenkin Jannen naisseikkailut pystyn sivuuttamaan, mikä todistanee miesten maailman ylivertaisuutta sekä romaanin tapahtuma-aikana että oman nuoruuteni aikana. Romaanissa seikkailut sijoitetaan nuoruuteen, ei Jannen myöhempiin vaiheisiin. Janne Kivivuori nousee Pentinkulman väestä pisimmälle. Hänellä on oma ideologiansa. Hänen pojastaan tulee tuomari. Jannea ei kuitenkaan kuvata lopussa onnellisena vaan jotenkin tyhjyyden päällä olevana.

Koskelan väestä pidin naisista, vaikka ei heidän kuvaamiseensa varsinaisesti mitään kovin mielenkiintoista liity. Kunnollisia maalaisnaisia, jotka tiesivät paikkansa, mutta nöyristelemättä elivät elämäänsä. Sydäntä kosketti, että molemmat menettivät poikansa sodissa. Se on sitä osaa teoksissa, jotka oikeuttavat osaltaan kirjoittajan nimittämistä kansalliskirjailijaksi. Voiko olla mitään suurempaa surua kuin oman lapsen menetys, sodan yhteydessä uhraus?
Pohjantähti kakkosen lukeminen on paikalleen naulitseva kokemus myös neljännellä kerralla ja kaikkien elokuva. ja teatterikokemusten jälkeenkin. Voimakkaana toimii myös Kirsi-Kaisa Sinisalon Pentinkulman naiset -monologiin eläytyminen. Olin rakentamassa esitystä aivan sen syntysanoista asti. Ne lausuttiin Linnan työhuoneen luovutusjuhlassa (1998). Paikalla olivat Veikko Sinisalo ja Jaakko Syrjä. Meillä oli ollut tapana useina vuosina tuottaa Pentinkulmalle Väinö Linnan tekstejä dramatisoiva esitys. Ahti Jokinen oli ansiokkaasti hoitanut asian muutamana vuotena. Kysyin Veikolta, eikö teatterikoulusta valmistunut Kirsi-Kaisa voisi tehdä seuraavan dramatisoinnin. Veikko tokaisi, että se on ihan liian nuori ja kokematon sellaiseen. Jaakkokin kannatti Kirsi-Kaisan esitystä. Ei kestänyt kovinkaan montaa päivää, kun Veikko soitti, että kyllä Kirsi-Kaisa voisi ryhtyä toimeen. Ei siinä sen kummempia johtokunnan päätöksiä odotettu vaan Kirsi-Kaisa aloitti suunnittelun Maarit Pyökärin ja Ritva Holmbergin kanssa. Eipä silloin heti arvannut, kuinka mittavasta työstä tulisi olemaan kysymys. Ensiesitys oli Urjalassa Pentinkulmalla, ja paikalla oli myös presidentti Tarja Halonen. Esitys valmistui Pentinkulman päiville vuonna 2002. TV2:n teatteritaltiointi on vuodelta 2004. Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi esitys on syksyllä 2017 kuulunut sekä Hämeenlinnan Teatterin että Tampereen Työväen Teatterin ohjelmistoon)
Pohjantähden naishahmot on vaivatonta asettaa urjalalaiseen maalaismaisemaan. Eihän minulla itselläni ole kokemusta 1900-luvun alun maaseudun elämästä. Varhaisimmat muistot ovat viisikymmenluvunTyrväältä mummolasta, johon Urjalasta ei ole pitkäkään matka. Kouluttamattoman naisen asema määrittyi pitkälti sen mukaan, kuinka suuren talon tytär hän oli. sosiaalinen nousu tapahtui hyvän naimakaupan kautta. Tällöin oli ulkonäöllä merkitystä. Kivivuoren Elina on kaunis.
Ripille pääsevä Elina kuvataan kauniiksi naiseksi. Pian se on mukavan näköinen, ajatteli Akseli ripille pääsevästä Elinasta (Pohjantähti I s. 358). Aunesta puhutaan poikien kesken, että se oli aika peli. (s. 370). Aune kuvataan tyhmäksi, kylkeään kihnuttavaksi ja likaisessa paidassa kulkevaksi nuoreksi naiseksi (s. 378). ”veltto olemus, tunkkaantunut hien ja lian haju”. ”Se on vaaraton tapaus. Ei maantie ruohoo kasva.” , ajattelee Akseli, kun on kerran nainut Aunea ja mielii uutta kertaa.( s. 382) Äitiä ja Aunea ei voinut ajatella samalla kertaa.
Almankin ulkonäköön kiinnitetään huomiota: ”Huolimatta pahoista vuosistaan ja niiden aiheuttamista pikku vaivoista Alma oli kukoistavan ja hyvinvoivan näköinen. Lihottuaan hän oli lyhyen mittansa vuoksi alkanut näyttää hyvin pönäkältä. ” (I s. 352).Teoksen alussa Alma esitellään hiljaiseksi, mutta sisäisesti eloisaksi naiseksi, jolla oli lämmin, ruskea katse. (s. 11)
Linnan naiskuvat puhuttavat edelleen. Esim. Antti Arnkil ja Olli Sinivaara toteavat Kirjoituksia Väinö Linnasta -teoksen esipuheessa sanatarkasti näin: ”Sukupuolikysymyksissä hän – ainakin romaanikirjailijana – otti oman aikansa ja kulttuurinsa itsestäänselvyydet annettuina eikä kyseenalaistanut niitä. Nykylukijalle miehen ja naisen luontoa koskevat itsestäänselvyydet ovat Linnan heikkous, joita parhainkaan luenta tuskin voi korjata.” ((2006: 17)
Ellen Salpakari on Pohjantähden naisista inhokkini niin kuin monen muunkin, ja sellaiseksi Linna hänet on kirjoittanut. Tapasin Rea Maurasen Kom-teatterin ravintolassa, kun hän istui yksin pöydässä. Minkähän esityksen jälkeen näyttelijän ravintolassa tapasin? Suomenlinnan kesäteatterissa 2006 hän esitti Ellen Salpakaria villatakki päällä hyvin ihmisläheisesti. Sanoin näyttelijälle, että ensi kertaa ymmärsin ruustinnan motivaatiota toimia varsinkin omien lastensa parhaaksi, koska hänen roolityönsä oli niin hyvin lähestyttävissä. Ei hän kuitenkaan kaunistellut hahmoa. Muistaakseni Mauranen ilahtui arviostani.
Oman lukukokemukseni ohessa mieleeni on jäänyt muiden kokemus Linnasta, sillä Linna todella on kansalliskirjailija, jonka tekstejä on luettu paljon ja josta on myös keskusteltu. Ehkä yksi koskettavimmista kokemuksista oli Kalkussa, kun isän kanssa juttelimme vanhemman miehen kanssa Pohjantähti II:sta. Mies asui rintamamiestalossa kuten mekin. Itkien hän kertoi, että vasta tämä teos on antanut kunnian hänen punaisten vankileirillä kuolleelle enolleen. Ennen sitä eno on ollut vain rikollinen, mutta nyt hänestä on tullut vääryyttä kärsinyt ihminen.
Päinvastainen lausahdus kuului edellä mainitun äidinkielen opettajani suusta. Olimme olleet Harjun yhteiskoulun kannatusyhdistyksen ostamilla paikoilla Tampereen Työväen Teatterissa katsomassa esitystä. Opettaja kommentoi näytelmää seuraavana päivänä luokassa: ”Teatterissa kuulemma naurettiin äänekkäästi kohdassa, jossa paroni surmattiin.” Tapaus saattoi olla totta, mutta se ei tapahtunut sillä kertaa, kun me olimme katsomossa. Opettaja kuitenkin halusi mainita.
Kun olin lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Forssan yhteislyseossa, käytin Pohjantähti-elokuvaa kasvatuskeinona. Minulla oli omalla suurella valvontaluokallani (eka luokka) kaksoistunti perjantain viimeisillä tunneilla, eikä kielioppi oikein siihen aikaan päivästä kiinnostanut ainakaan luokan jääkiekon pelaajia eikä kai paljon muitakaan. Keksin, että kaksoistunti lopetetaan Pohjantähden katsomiseen videonauhalta, noin 20 minuuttia ennen viikonlopun viettoon pääsyä. Ei mennyt kuin yksi perjantai, ja luokan levottomimmat alkoivat kysellä, milloin aloitetaan katselu. Eihän katseltavaa kovin moneksi perjantaiksi riittänyt, mutta Linnan teksti tuli monelle kiinnostavaksi.

Voidaanko Pohjantähdestä löytää edistyksen tendenssi? Jussi on raataja. Jussin suku menestyi, Koskeloista tuli talollisia. Linna uskoi työn voimaan ja hyvinvoinnin kasvamiseen. Pohjantähdessä on yhden suvun menestystarina. Tässäkin on ollut yksi syy, miksi ihmiset, myös minä, aina uudelleen ja uudelleen haluan lukea tämän tarinan. Tietysti

MUSTA RAKKAUS
Luin Mustan rakkauden varmaan ensimmäistä kertaa opiskeluaikanani. Ainakin silloin sain proseminaarityöksen kotimaisen kirjallisuuden professori Eino Kauppiselta tutkia niitä poistoja, joita Linna teki ensimmäisen painoksen kertojan osuuteen seuraaviin painoksiin verrattuna. Seuraava puheenvuoro on julkaistu Forssan kirjaston pyynnöstä Louna-kirjastojen nettisivuilla:
KIRJASTO VINKKAA:
2015
MUSTA RAKKAUS – kansalliskirjailijan unohdettu romaani

”Oli muuan toukokuun loppupuolen lauantai. Kello läheni kahta, ja päivä oli jo saanut itseensä heikon iltapuolen tunnun, joka ilmeni monina pikku vivahteina kaupungin elämässä” alkaa Väinö Linnan 1948 ilmestynyt toinen romaani Musta rakkaus.

Kun luin ensimmäisen kerran teoksen, olin opiskelemassa Tampereen yliopistossa kirjallisuutta. Siinä vaiheessa olin jo lukenut Tuntemattoman sotilaan (1950) sekä Täällä Pohjantähden alla –trilogian (1959, 1960 ja 1962). Olin haastatellut kirjailijaa hänen kotonaan lukion esitelmääni varten, nähnyt Tampereen Työväen Teatterin Pohjantähti-dramatisointeja sekä Pyynikin kesäteatterin Tuntematon sotilas -näytelmän. Kotikaupunkini kirjailija ja hänen suuret teoksensa olivat minulle tuttuja ja läheisiä.

Musta rakkaus oli saanut odottaa kirjalistallani mestarin tuntemattomana ja vähemmän arvostettuna nuoruudentyönä. Sitä suurempi oli lukuelämys, kun otin teoksen käteeni. Musta rakkaus on kertomus onnettomasta rakkaudesta kahden nuoren välillä, Amurin työläisasunnossa kasvaneen Marjatan ja insinööriksi opiskelevan Paulin. Suhteen rikkoo Paulin mielen järkkyminen ja sairaalloinen mustasukkaisuus. Kysyin jo 60-luvulla, olisiko parin yhteisellä elämällä ollut mitään mahdollisuuksia, vaikka Paulin tietoon ei olisi tullutkaan Marjatan joutuminen raiskauksen uhriksi ennen suhteen alkua. Teoksen synkät vaiheet ja Paulin ymmärtämätön väkivaltaisuus veivät nuoren lukijan ajatukset Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen.

Tamperelaistytölle teoksen maailma oli tuttuun miljööseen sijoitettu ja helposti lähestyttävä. Tunsin Amurin työläiskorttelien yhteiskunnallisen järjestyksen, jossa työläiset jakaantuvat kunnon työväkeen sekä niihin, joiden asiat ovat rempallaan. Osasin kävellä Marjatan kotoa Puuvillatehtaankatua pitkin, nousta nuorten mukana Pyynikin harjulle ja Näsilinnan kalliolle. Teoksen prologissa esiintyvä VPK:n tanssipaikka oli yksi omista tanssipaikoistani, ja Marjatan raiskanneet Unton oloiset tyypit tuttuja tanssipaikkojen liepeiltä. Tunnistin myös sen ihailun, jota Marjatan yksinhuoltajaisä tunsi insinööriksi opiskelevaa vävykokelasta kohtaan. Pidin ja pidän edelleen teosta Linnan tamperelaisromaanina.

Luin romaanin ”tavallisena” synkkänä rakkausromaanina, mutta vertasin sitä myös Tuntemattomaan ja Pohjantähteen. Suuret yhteiskunnalliset linjanvedot puuttuvat, mutta silti mestarin vahvuudet ovat jo hahmollaan, etenkin loistavat dialogit. Niissä käytetään Tampereen murretta niin luontevasti, että ensilukemalta en edes huomannut puhekielen käyttöä. Vasta Tuntematon sotilas räjäytti tällä rintamalla kirjallisessa maailmassa keskustelun ja paheksunnan. Linnan moitittiin murteiden osaamattomuudesta ja virheitä korjaamaan pyydettiin murretutkijoita.

Tein Mustasta rakkaudesta yliopistolla seminaarityön. Linna itse poisti 1957 kolmannesta painoksesta 30-sivuisen prologin sekä lyhyemmän epilogin. Vertasin työssäni painoksia. Linna halusi päästä eroon liian filosofoivasta ja osoittelevasta kertojasta. Yrjö Varpio toteaa karsitun version kerronnan muistuttavan Tuntemattoman sotilaan kerrontaa ja poikkeavan nuoren Linnan tyylistä. Olen samaa mieltä, ja jälkikäteen arvioituna poistot tuntuvat turhalta silottelulta.

Musta rakkaus on edelleen kirjahyllyssäni kunniapaikalla. Teos ansaitsisi saada enemmän huomiota Linnan muiden mestariteosten rinnalla. Myös Edvin Laineen ohjaama elokuva Musta rakkaus (1957) on elokuvataidetta. Se on kuvattu Tampereella, ja sen näyttelijät ovat aikansa osaavimpia: Jussi Jurkka, Eeva-Kaarina Volanen, Veikko Sinisalo ja Eero Roine. Väinö Linna on tarinankertoja, jonka teokset sopivat näyttämölle, mitä auttavat myös teosten hienot dialogijaksot. En tiedä, kuinka monessa teatterissa Mustaa rakkautta on esitetty, mutta ainakin Pentinkulman päivillä oli Teatteri Telakan kantaesitys vuonna 2003. Dramatisoinnin oli tehnyt Juha Hurme.

Teoksessa tavallinen työläisperhe nousee kosmisen ajankierron pieneksi osaksi. Epilogin Kalevankankaan hautausmaalle sijoittuva kohtaus orientoidaan prologin sanamuotoja tavoitellen: ”Oli muuan lokakuun loppupuolen sunnuntai. Kello läheni kahta, ja päivä oli jo saanut itseensä heikon iltapuolen tunnun, joka ilmeni pienen pienenä iltahämärän aavistuksena, joka jo ennusteli lyhyen syyspäivän loppua.”
Anneli Niinimäki
LINNAN KIELI
Lukiessa teoksia kieleen ei kiinnitä sen suurempaa huomiota, koska kieli on niin luontevaa. Kielentutkijana olen kuitenkin lukenut teoksia myös sillä silmällä. En lakkaa ihailemasta kielen nerokkuutta. Hänen rauhallinen kertojan lauseensa nousee Urjalan rauhallisesti aaltoilevasta maisemasta, jossa pellot, metsät ja järvet kohtaavat. Tärkeä muutos entiseen romaanitaiteeseen oli, että Linna toi murteen taideromaaniin. Kaikki kuulemme korvissamme Tuntemattoman sotilaan Hietasen, Lahtisen, Rokan ja muiden puheen.
Linnan kieli on moniäänistä kansankieltä. Moniäänisyydellä tarkoitan sitä, että siinä on runsas määrä sananlaskuviisautta, viittauksia toisiin teksteihin ja lauluihin. Linnan kielestä on noussut iso määrä lentäviä lauseita, joista meidän tavallisten lisäksi toistelevat kansanedustajat, kirkolliset puhujat ja jopa armeijan kapiaiset.